Sain juuri tehtyä tämän vuoden viimeisen koulutyöni. Vielä pitäisi jaksaa lukea yhteen tenttiin ennen vuodenvaihdetta. Syksyn pahimmat koulutyöt rupeavat olemaan takanapäin, ja oma jaksaminen on joulun kolkuttaessa ovelle ruvennut painamaan yhä enemmän mieltäni. Ensi vuoden kalenteri on jo alustavasti buukattu täyteen henkilökohtaisia projekteja, tulevia koulujuttuja ja mahdollisia tapahtumia. Harrastaakin pitäisi ehtiä. Ihmettelen vain, miten olen taas saattanut itseni tähän tilanteeseen.

Ihminen eroaa muista lajeista siten, että olemme tietoisia omasta itsestämme. Pystymme kuvittelemaan itsemme tulevaisuuden eri tilanteissa, peilaamaan nykyhetkeä menneisyyteen ja kyseenalaistamaan oman olemassaolomme. Tällä kyvyllä on kuitenkin hintava kääntöpuolensa: tiedostamme samalla vääjäämättömän kuolemamme. Tieto siitä, että kuolema lymyilee jossain kulman takana saa meidät ponnistelemaan urotekojen eteen ikään kuin pyrkisimme kaikin tavoin jättämään taaksemme jotain, josta meidät muistettaisiin.

Tähän suuruuden tavoitteluun on helppo lähteä mukaan yhteiskunnassa jossa uskotellaan ihmisille, että kaikki on saavutettavissa, jos vain ajattelee positiivisesti, ylittää itsensä joka päivä ja valaa itseensä uskoa peräänantamattomalla sinnikkyydellä. Just believe in yourself, kuuluu sanottavan. Tämänkaltaiset neuvot ovat hyvää tarkoittavia, mutta riskinä on se, että yksilön harteille kasautuu liikaa henkistä vastuuta. Ihminen saattaa päätyä syyttämään itseään epäonnistumisistaan, vaikka epäonnistumisen todellinen syy on voinut johtua itsestään riippumattomista asioista, kuten vaikkapa epävakaasta poliittisesta ilmapiiristä tai vaikeasta sairaudesta. On siksi harmillista ajatella, että epäonnistumisemme johtuisi yksinomaan siitä, ettemme ylittäneet itseämme tarpeeksi. Lisäksi, onko siinä eilisen minässä jotain vikaa vai miksi sitä pitää jokapäiväisellä itsensä ylittämisellä lähteä tietoisesti muuttamaan? Anyone?

Oma minuus on nykyään nostettu korkeimmalle mahdolliselle jalustalle, ja kiire nähdään jonkinlaisena hyveenä ja statuksena. Krooninen suorittaminen ja paikasta toiseen ravaaminen on kuitenkin äärimmäisen rankkaa, eikä tätä menoa jaksa pitää kauan yllä. Valtaosa suomalaisista kärsii Prisma Studion ja Helsingin yliopiston tekemän kyselyn mukaan univajeesta, ja masennuksestakin on tullut johtava syy työkyvyttömyyteen. Suhteellisen lyhyeen elämään koitetaan näin änkeä täyteen tekemistä, sillä on tehtävä enemmän, kauemmin ja paremmin. Silmittömästä onnellisuuden tavoittelusta on tullut monille itseisarvo ja samalla tärkein päämäärä elämässä.

Koska nykymenoa leimaa tietynlainen kehitysimperatiivi, jossa muutoksen ja kehityksen tulisi olla jatkuvaa, on luonnollista, että oma minuuskin on otettu kehityskohteeksi. Ihmisen tulisi osata hallita monia taitoja, tai ainakin teeskennellä osaavansa, jotta voisi olla houkuttelevampi työnantajien silmissä. Verkostoitumisessa ei aina ole aidoilla ja vilpittömillä ihmissuhteilla merkitystä, vaan tavoitteena on haalia omaan piiriin ihmisiä, joita voisi hyödyntää oman itsensä kehittämiseen. Verkostoituminen kuuluu kauppatieteilijöiden ydinosaamiseen, ja moni pelkääkin jäävänsä jostain paitsi, jos jättää menemättä tapahtumiin ajan puutteen vuoksi. Pelkäämmekö putoavamme kehityksen kelkasta, jos emme pääse markkinoimaan verellä ja hiellä rakennettua kuvaa itsestämme? Eikö tämä kieli eräänlaisesta narsismista, jossa oma läsnäolo ja osaaminen nähdään muiden silmissä korvaamattomana?

Johtamisen pääaineopiskelijana olen joutunut kiinnittämään huomiota siihen, kuinka alan kirjallisuudessa pohditaan kuumeisesti sitä, miten työntekijöistä saadaan viimeisetkin tehot irti. Tavallista työntekijää kohdellaan pelinappulana, jonka ainoa toiminta on palvella yrityksen taloudellisia tavoitteita. Yrityksen tavoitteena on tietenkin voiton maksimointi, mutta mielestäni ihmiselämän rajallisuudelle ei anneta sille kuuluvaa painoarvoa nyky-yhteiskunnassa. Epäilevää ja kriittistä ajattelua edistävää henkilöä pidetään taantumuksellisena ja jäykkänä muutosvastarinnan edustajana. Työpaikoilla tulisi olla huippukivaa eikä saa valittaa, vaan pitää puhua suurista tavoitteista aivan kuin teennäisellä yltiöpositiviivisuudella voitaisiin ratkaista kaikki ongelmat. Kroonista valittajaa ja ilmapiirin latistajaa ei kukaan tietenkään jaksa, mutta tuntuu liian usein siltä, että negatiiviset tunteet koetaan esteinä joita pitää positiivisilla mielenharjoitteilla ja aktiviteeteilla peitellä huolimatta siitä, että negatiiviset tunteet kuuluvat ihmisen koko tunneskaalaan ja ovat siksi tärkeä osa elämää. Itse koen, että negatiivisten tunteiden hyödyntäminen auttaa kasvamaan ihmisenä niin kauan kuin niiden ei anna hallita elämää. Sanahelinä on kuitenkin päässyt näissä piireissä korvaamaan substanssin.

Elämme positiivisen pöhinän aikakautta, jossa hehkutetaan menestyneitä ihmisiä ja palvotaan menestystä. Asioiden aikaansaaminen edellyttää kuitenkin paljon muutakin kuin inspiroivia puheita ja fiilistelyä. Pöhinä itsessään on kuitenkin harmitonta eikä ketään voi moittia siitä, että haluaa edistää positiivista ilmapiiriä. Mielestäni se vain sattuu antamaan liian typistetyn kuvan todellisuudesta. Olisi hyvä muistuttaa myös epäonnistumisista sen sijaan, että sortuisimme pelkästään tarjoamaan liian helppoja ratkaisuja vaikeisiin asioihin. Kun onnistumisen edellytyksistä on liian ruusuinen kuva, ihminen pettyy helposti itseensä epäonnistuessaan ja seurauksena saattaa olla masennus. Elämän takaiskut on muutenkin helpompi ottaa vastaan, kun on realistisempi kuva omista rajoitteistaan.

Disclaimer: Kovasta uhosta huolimatta kirjoittaja on ylisuorittaja, joka aikoo viettää joulunsa ylitöissä.

– Sophea

Valikko